Blogi julkaistu aiemmin LinkedIn artikkelina.
Se tuli aivan pyytämättä ja kuten tällaiset asiat usein: juuri väärällä hetkellä. Niin, no, aivan kuin muka olisi olemassa jokin ’oikea aika’ puhelimen hajota.
Aamulla se vielä herätti minut. Ei tosin antanut sammuttaa herätystä, käskytti vain ylös sängystä, kunnes lopulta väsähti ja meni jumiin. Siinä minä seisoin ja katsoin sitä: heleä valkoinen tausta, jolla lepää haukattu omena. Ei siinä auttanut lisävirta, eivät toiveet tai rukoilut, ei edes oman äänenvoimakkuuden nostaminen tai voimasanat.
Ensimmäiset tämän kaiken jälkeen pintaan nousseet ajatukset osoittivat, miten pitkälti elän kännykän varassa. Auton pysäköinti on puhelimen applikaatiossa, kuten myös junaliput. Entä miten oikein pääsen junassa läppärillä nettiin, kun en voi yhdistää konetta verkkoon kännykän kautta…
Ja voi luoja… joku takuulla tavoittelee minua juuri tänään, minä ajattelin. Iso, loistava kauppa tai hieno bisnesmahdollisuus menee sivu suun, juuri tänään, juuri tämän vuoksi.
Ja entäpä meidän perheemme aktiivinen WhatsApp-ryhmä? Se saa puhelimen laulamaan, erityisesti kun aikuiset lapset tarvitsevat pientä tai suurta apua arjessaan tai kun oma ikääntynyt äitini murehtii milloin mistäkin. Ja mitä jos he vaikka soittavat, enkä minä pysty vastaamaan…
Jotenkin omassa päässä todennäköisyys siihen, että tänään sattuu kaikki katastrofit ja toteutuu kaikki elämäni mahdollisuudet, sinkosi juuri läpi katon.
Nyt, puolenpäivän lähestyessä, olen keräillyt resilienssini rippeet, vienyt puhelimeni korjattavaksi ja tehnyt suunnitelman sille, mitä teen, jos korjaus ei onnistukaan. Olen myös ehtinyt valmistautua iltapäivän asiakasvalmennukseen. Looginen ja analyyttinen minäni on ymmärtänyt, että todennäköisyys sille, että kaikki oleellinen tapahtuisi juuri tänään, ei ole merkittävästi kasvanut, vaikka ei tätä vastaan haraamatta uskokaan.
Kuitenkin, nauttiessani nyt lounasta puhelinkorjaamon vieressä olevassa kahvilassa tunnistan vatsanpohjassani epämukavan tunteen. Tunne liittyy vahvaan tietoisuuteen siitä, että en ole tavoitettavissa ”jos vaikka jotain sattuu”.
Tätä tunnetta tutkaillessani tein muutaman havainnon, jotka haluan nyt jakaa:
- Tietoinen, hyväksyvä läsnäolo on toisinaan tavallista vaikeampaa. Se on kuitenkin kovin tarpeellista. Tämä päivä on ollut minun henkilökohtainen muutoskyvykkyysharjoitus, ja hetken jaksan jopa hymyillä tilanteelle.
- Varasuunnitelmat ja ennalta-ajatellut toimenpiteet helpottavat keskittymistä juuri nyt tärkeisiin asioihin. Muilla tietotekniikkavälineillä lähetyt viestit varmistavat, että ainakin lapset ja äiti tietävät tilanteestani ja tietävät myös, mitä tehdä, jos vaikka jotain sattuisi ihan oikeasti.
- Päivä ei ole vielä puolessavälissä ja arvaan jo, että olen illalla poikkeuksellisen väsynyt. Nopeat, ennakoimattomat tilanteet kuluttavat energiaa ja vaativat paljon omilta muutostaidoilta. Tänään menen nukkumaan ajoissa, jotta saan nukuttua pitkään.
- Ja viimeisenä muttei suinkaan vähäisimpänä on tietoisuus siitä, että vatsan pohjalla oleva ikävä tunne on lopulta vain tunne. Pystyn kuitenkin iloitsemaan kupista kahvia ja hetkellisestä rauhasta sekä pohdiskelemaan iltapäivän läpiviennin haasteita ja onnistumisen varmistamista. Onnistun myös tutkailemaan tätä epämiellyttävää tunnetta, vatsassani olevaa möykkyä ja toteamaan, että tänään elämä on tällaista.
Voimia juuri sinulle mitä moninaisimmille muutoskyvykkyyden harjoitussaleille!
#muutoskyvykkyys #resilienssi #arki #offlinepaniikki
